Ensimmäisellä luokalla ollessani viidennen/kuudennen luokan pojat ajoivat minut koulun pihassa olevan aidan ja siinä olevan portin muodostamaan nurkkaan. Minulle syötettiin kiviä. Minua kiristettiin tuomaan kotoa kaikkea ihan mahdottoman turhaa, muovisista leikki"timanteista" lähtien... Myöhemmillä luokilla minua pakotettiin esimerkiksi tekemään voikukista seppeleitä (yksi monesta kasveista jolle olen allerginen) eikä minun annettu pestä käsiäni. Tunnilla silmien hierominen jne oli aivan tuskaa.
Yläasteella alkoi huorittelu ja muu haukkuminen. Minulle naurettiin. En tiedä miksi. Lukiossa löysin poikaystävän, tai kaksi, ulkopaikkakunnilta, ja sekös sai kiusaajat jälleen innostumaan. Huora. Oman kylän pojat eivät kelvanneet. Jännä. Lukiossa luulin myös että minulla olisi ystäviä, luokkakavereita. Olikin, muutama aivan ihana tyttö. Mutta eräissäkin bileissä paikallisella saunalla luulin menneeni pitämään hauskaa ystävieni (eivät siis nämä ihanat tytöt, vaan toiset joiden luulin olevan ystäviäni) kanssa. Lähestyin ryhmää ihmisiä, ja kun he huomasivat minut koko ryhmä siirtyi kauemmas. Tuossa samassa hetkessä soitin kotiin vanhemmilleni ja pyysin heitä tulla hakemaan minut pois. Olin paikalla noin puoli tuntia. Kaiken kukkuraksi vanhempani eivät itse päässeet hakemaan minua vaan tilasivat minulle taksin. Siinä minä seisoin mökin takana parkkipaikalla itkua pidätellen ja odotin taksia toivoen ettei kukaan huomaa minun lähtevän maksetulla autolla. En tiedä miksi. Kotiin päästessäni itkin ja isäni sanoi minulle sanat; "Lähde täältä heti kun saat siihen mahdollisuuden".
Nytkin tätä kirjoittaessani kyyneleet kirpoavat silmiini. Kun sanotaan että kiusaaminen jättää ikuiset arvet, sen se todella tekee. Mietin vieläkin oliko kiusaaminen jotenkin minun vikani? Kiusaajat vain vaihtuivat matkalla... En varmastikaan koskaan tule pääsemään kaikesta kokemastani yli, enkä ole ystävistäni ainoa joka on joutunut kokemaan kovia. Onneksi meillä on toisemme ja puhumme kyseisistä asioista edelleen. Itse esimerkiksi en suurinta osaa silloisista kiusaajistani ole vieläkään hyväksynyt facebookissa kaverikseni, enkä varmaan tule hyväksymäänkään. Kukaan, EI KUKAAN, ole koskaan pyytänyt tekojaan anteeksi.
Tosin tuosta poikaporukasta joka ala-asteella minua alkoi kiusaamaan (ne viides-kuudesluokkalaiset) yksi on minulle sukua. Nykyään hän puolustaa minua jos tarve tulee. Sen hän on jo todistanutkin. Kiitos siitä. Ystäväni jonka kanssa yhdessä puhumme asioista, on saanut puhuttua ainakin yhden oman kiusaajansa kanssa ja olen onnellinen hänen puolestaan. Minä itse olen muutaman henkilön kanssa väleissä jne, mutten ole sitä aalla alkavaa sanaa kuullut heiltäkään.
Miksi avaudun tästä asiasta nyt?
Työni parturi-kampaajana tuo penkkiini hyvin värikästä ja keskenään erilaista väkeä. Olen saanut viimeisen vuoden aikana kunnian tutustua erääseen uuteen ja menestyksekkääseen tubaajaan, Wildeemiin, jonka kanssa olemme kyseisestä asiasta puhuneet kerran jos toisenkin. Hän vihjaisi kevätkesästä proggiksesta jota on alkanut kasaamaan muiden tubaajien kanssa. Teemana koulukiusaaminen ja kiusaaminen yleensä. Jos jossain haluan olla mukana, niin tässä. En halua että kukaan nuori, lapsi, aikuinen, nainen tai mies joutuisi elämään kiusattuna, ei koulussa eikä työelämässä.
Muutama viikko sitten Helsingissä järjestettiin Tubecon tapahtuma, jossa Wildeem ja tubaajaystävänsä 15.8. lanseerasivat hyväntekeväisyysjärjestön Pienempikuinkolme ry:n. Yhdistyksen tarkoituksena on järjestää erilaisia hyväntekeväisyystapahtumia ja tilaisuuksia ja kerätä lahjoituksia Suomen nuorison hyvinvoinnin edistämiseksi. Ensimmäinen "välietappi" on tämän vuoden nenäpäivä, johon mennessä (6.11.2015) yhdistys toivoo saavansa kerättyä 10000€ hyvään tarkoitukseen.
Lähdetkö mukaan? Minä lähden.
Kuten ylempänä mainitsin, arvet ovat ikuiset. Ne ovat myös tehneet minusta osittain sen naisen joka nykyään olen. Helposti alistuva, herkkä, hiljainen (kyllä, olen joissain hetkissä erittäin hiljainen), ujokin alkuun uusien ihmisten kanssa. Pessimisti. Sekin minusta on tullut. Sen olen kuitenkin jo oppinut että minun pitää olla myös ylpeä omasta itsestäni. Saavutuksistani. Tuo lause jonka isäni minulle sanoi on kaikunut korvissani kun muutin pois kotoa, kun hain työharjoitteluun Lontooseen-ja pääsin, kun mietin elämäni suuria päätöksiä...tai niitä pienempiäkin.
Toivottavasti tämä uusi yhdistys saa kansan liikkeelle ja kiusatut saavat ansaitsemansa tuen. Minä ainakin koitan viedä sanaa eteen päin, vaikka näinkin pienellä asialla kun puhumalla omista kokemuksistani "ääneen".
<3
-Pikkukarhu
<3
VastaaPoista